Suru

Luin toissailtana yhtä pitkäaikaista suosikkiblogiani Vaaleanpunaista hirsitaloa. Olen seurannut Marjan juttuja jo parisen vuotta, todella kauniit kuvat  ja hyvä kerronta. Viimeisimmässä viestissään hän kertoi rakkaan lemmikkieläimensä luopumisesta niin koskettavalla tavalla, että itkin oikein vuolaasti. Kyseinen tarina toi niin elävästi mieleen kuluneen syksyn ja tunnelmat oman kissan saattamisesta viimeiselle matkalle. Mutta tiedätkö, että aikani itkettyäni olo oli varsin puhdas ja olo helpottunut.

http://www.stockvault.net/blog/photography/30-sorrow-filled-photographs/
http://www.stockvault.net/blog/photography/30-sorrow-filled-photographs/

 

En tiedä mikä pakottava tarve tuli kirjoittaa surusta, vaikka se ei varsinaisesti blogini aihepiiriin kuulu. Olen pohdiskelija ja tämä blogi on osoittautunut myös oivalliseksi kanavaksi kirjoittaa julki omia ajatuksiani. Nämä pohdiskelut ovat myös pitkälti omien ajatusten työstämistä ja toivottavasti ne parhaimillaan tuovat myös ajatuksia samoja asioita kohdanneille.

Mitä vanhemmaksi tulemme, sitä enemmän tiellämme kohtaamme jonkinlaista surua. On kenties surua kuoleman ja menettämisen, parisuhteen päättymisen johdosta, omien tai tuttavien vaikeiden sairauksien takia, lapsettomuutta, pettymyksiä ja muita elämän vaikeuksia. Kaikki ne koskettavat omalla tavallaan. Suru on kohdalle osuessaan varsin läpitunkeva, vaikkakin jokainen suru on omanlaisensa ja jokainen surija suree omalla tavallaan.

Omalla kohdallani suurimman surutyön olen joutunut läpikäymään oman isän kuoleman vuoksi kahdeksan vuotta sitten. Kahdeksassa vuodessa suru on ehtinyt muuttaa muotoaan jo monta kertaa ja tällä hetkellä päällimmäinen tunne lienee enemmän kaipaus ja haikeus. Suru ei ole läsnä joka päiväisessä arjessa, vaan haikeus saattaa tulla mieleen tietyn tilanteen tai tapahtuman johdosta. Ehkä se konkreettisimmin tulee esiin oman lapsen myötä, olisin halunnut että he olisivat ehtineet tavata toisensa. Sitä en valitettavasti tule näkemään ja se nostattaa tunteet pintaan toisinaan.

Olen varsin herkkä muutenkin, olipa kyse iloisesta tai surullisesta tapahtumasta nostaa se vedet silmiin helposti. Aiemmin tämä oli varsin kiusallista, mutta tässäkin asiassa iän myötä olen tullut armollisemmaksi itseäni kohtaan. Miksi herkkyyttä ja tunteita pitäisi aina pystyä peittämään?

Sosiaalisessa mediassa ja blogienkin myötä elämä värittäytyy varsin kiiltokuvamaisena, vaikka se tuskin lienee tarkoitus. Henkilökohtainen suru on vaikea kohdata muutenkin, saati kertoa siitä tuntemattomalle yleisölle. Tämä onnistuu useimmiten vasta kun suruun on saanut etäisyyttä ja aika on tehnyt tehtävänsä. Jokainen suurempi elämää mullistava tapahtuma, oli sitten kyse surusta tai ilosta muuttaa meitä aina hieman. Elämä ei koskaan tunnu enää ihan samalta, eikä se liene tarkoituskaan. Sitä sanotaan kai myös kasvamiseksi.

Ehkä tärkeintä surun kohdatessa on kuitenkin sen kohtaaminen. Sitä ei pidä lakaista maton alle ja tukahduttaa kaikella ylimääräisellä. Psykologit osaavat varmasti tarkemmin kertoa mitä tunteiden tukahduttaminen tekee meille, mutta ihan noin maalaisjärjellä ajateltunakin padotun surun joutuu kohtaamaan ennen pitkää. Toiset käpertyvät sisään päin ja tahtovat käsitellä asiaa yksin, toiset kaipaavat tähän henkilöä jonka kanssa purkaa asioita. Toisen suru voi näyttää ulospäin aivan toiselta mitä se henkilökohtaisesti on, sen kestosta ja läpikäymisestä ei kukaan ulkopuolinen voi kuitenkaan tietää.

Tähän loppuun mikä sopisikaan paremmin kuin Jenni Vartiaisen suru on kunniavieras

Suru on kunniavieras

Surua kyynelin kastella täytyy
Jotta se puhkeais kukkaan
Helli ja hoivaa varoen vaali
Ettei se menisi hukkaan

Pois älä oveltas käännytä koskaan
Suru jos koputtaa milloin
Pyydä se sisälle syötä ja juota
Tarjoa yösija silloin

Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
Hajoaa se maahan multaan
Näät sen silti kukkana aina
Muistot on kalleinta kultaa
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt
Lähti se muualle matkaan
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
Lähemmäs kuin aavistatkaan

Se mitä kunniavieraasi kertoo
Kätke se sydämees tarkoin
Ei niitä oppeja kirjoista löydä
Ei ostaa voi miljoonin markoin

Itkuja varten on ihmisen silmät
Vierikää kyyneleet
Tuleehan tuolta se toinen päivä
Kun on kepeät askeleet

Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
Hajoaa se maahan multaan
Näät sen silti kukkana aina
Muistot on kalleinta kultaa
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt
Lähti se muualle matkaan
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
Lähemmäs kuin aavistatkaan

Terveelliset Herkut

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta